Tyrmäys, puhe ja 10 000 euroa – yrittääkö Stagala pestä maineensa?

Joni "Stagala" Takalan otteluvoitto ja puhe herättivät ristiriitaisia tunteita – katumusta vai julkisuusstrategiaa?

Ice Cage 4 -tapahtuman huipennus ei ollut vain nyrkkeilyllinen kohtaaminen kahden eri taustan omaavan miehen välillä, vaan myös draamanäytelmä, jossa someajan ristiriitainen hahmo Joni Takala pyrki muuttamaan julkisuuskuvaansa. Takalan tyrmäysvoitto Mika Ilménistä ensimmäisessä erässä oli vakuuttava urheilusuoritus, mutta se sai nopeasti väistyä taka-alalle hänen kehäpuheensa myötä.

Takala, joka tunnetaan sosiaalisessa mediassa provosoivista ja naisvihamielisinä pidetyistä kannanotoistaan, käytti tilaisuuden hyväkseen kääntääkseen julkisen huomion toiseen suuntaan. Hän ilmoitti lahjoittavansa 10 000 euroa seksuaalirikosten uhreja auttavalle Tukinainen ry:lle – ele, joka vaikutti ensi silmäyksellä katumuksen osoitukselta. Kuitenkin hänen samanaikaiset väitteensä siitä, ettei hän kadu aiempia sanomisiaan, herättivät epäilyksiä motiivien aitoudesta.

Takalan perustelut olivat monitulkintaisia. Hän sanoi, ettei ole koskaan halunnut syyllistää naisia, vaikka aiemmat lausunnot ovat antaneet aivan toisenlaisen kuvan. Hän ilmaisi toivovansa, että hänen puheensa ”herättävät ajatuksia naisissa” – ilmaisu, joka jätti avoimeksi kysymyksen siitä, tarkoittiko hän aidosti keskustelun herättämistä vai jatkoi vain omaa poleemista linjaansa pehmeämmin sanoin.

Takala myös pyrki erottamaan ”some-Stagalan” ja todellisen itsensä toisistaan. Hän totesi, että kehässä nähtiin taistelija, mutta että oikeassa elämässä hän on jotain muuta – syvällisempi, harkitsevampi. Tämä jako herättää kysymyksen siitä, missä määrin somepersoona voi irrottautua vastuusta, jos se kuitenkin vaikuttaa merkittävästi yleiseen keskusteluun ja asenteisiin. Julkisuuden henkilö ei voi valita vain itselleen sopivia rooleja ilman, että kantaa vastuuta niiden seurauksista.

Lahjoitus sinänsä on merkittävä, mutta sen ympärillä oleva epäselvyys – kuten se, ettei Takala ollut itse yhteydessä järjestöön, vaan lahjoitus hoidettiin nimettömästi – saattaa herättää epäilyjä sen vilpittömyydestä. Hän ei myöskään halunnut paljastaa, kuinka suuri osuus 10 000 euroa oli hänen ottelupalkkiostaan, mikä jättää lahjoituksen painoarvon tulkinnanvaraiseksi.

Itse nyrkkeilyottelussa Takala osoitti valmistautuneisuutta ja fyysistä kyvykkyyttä. Hänen nopea tyrmäyksensä kokeneesta, joskin pitkään aktiivikehistä poissaolleesta Ilménistä, kertoi kurinalaisesta harjoittelusta ja päämäärätietoisuudesta. Valmennus thainyrkkeilijöiden johdolla vain muutaman kuukauden ajan tekee suorituksesta entistä vaikuttavamman. Silti Takalan kertomus siitä, ettei pelko ollut mukana hetkessäkään, sopii paremmin hänen rakentamaansa kovaan imagoon kuin realistiseen kokemukseen.

Takala viestitti haluavansa näyttää, että "kaikki on mahdollista", mutta samalla hänen toimintansa heijastaa sitä, kuinka viestintä, identiteetti ja media ovat kietoutuneet toisiinsa nykypäivän urheilu- ja julkisuuskulttuurissa. Hänen kohdallaan herää kysymys: onko kyseessä aito halu muutokseen vai vain seuraava strateginen askel provokaatiosta kohti hyväksyntää?

Julkisuuden kentällä aitous ja maineenhallinta ovat jatkuvassa jännitteessä. Joni Takalan tapaus toimii esimerkkinä siitä, kuinka yksittäinen teko tai puhe voi muuttaa tarinan suuntaa – mutta ei välttämättä pyyhi aiempia pois. Yleisön, median ja hänen itsensä tehtäväksi jää arvioida, onko muutos todellinen vai pelkkää savuverhoa.